Porvarihallitus tulopolitiikan haudalla – kenen palkka nousee, varatuomari Arjo Suonperä
Varatuomari Arjo Suonperä: Porvarihallitus tulopolitiikan haudalla – kenen palkka nousee.
Työehtosopimus on ollut tärkein instrumentti, jolla ammattiyhdistysliike on voinut itse vaikuttaa tulonjakoon ja työelämään. Ei ole ihme, että Suomessakin työnantajat kymmeniä vuosia vastustivat työehtosopimuksien tunnustamista.
Työehtosopimukseen on lainsäädäntö liittänyt vahvoja ja poikkeuksellisia oikeusvaikutuksia: sillä voidaan kolmansia sitovasti pakottavasti sopia palkoista ja muista työehdoista. Sillä voidaan parantaa tai jopa huonontaa kolmannen oikeuksia työsuhteissa, niin työnantajien kuin työntekijöidenkin.
Työehtosopimusten yleinen hyväksyminen ja joukkomittainen käyttäminen vuodesta toiseen on tuonut työehtosopimuksiin olennaisen lisävaikutuksen: työehtosopimusten tekijöille kasaantuu poliittista valtaa yhteiskunnassa, heidän mielipidettään kuullaan muissakin kuin työelämän asioissa ja he pääsevät vaikuttamaan valtakunnan politiikkaan muissakin kysymyksissä. Poliittinen vaikutusvalta kasvaa lisää, jos samat päättäjät pääsevät päättämään useammasta työehtosopimuksesta ja vielä enemmän se kasvaa, jos nämä pääsevät päättämään periaatteessa kaikista työehtosopimuksista.
Tämä työehtosopimuksiin liittynyt politiikkavaikutus on johtanut Suomessa siihen, että sosialidemokraatit ovat pyrkineet ja onnistuneet kovalla ja häikäilemättömällä järjestöpolitiikalla 1960 luvun loppuun mennessä ja sen jälkeen saavuttamaan päätösvallan keskeisissä ja useimmissa ammattiliitoissa ja niiden keskusjärjestöissä, joita keskusjärjestöjä nykyään on vain kolme,(niistä kaksi demarijohtoisia).Päätäntävalta on työehtosopimusten osalta keskitetty keskusjärjestöille ensin ns. tulopoliittisilla tai keskistetyillä keskusjärjestösopimuksilla keskusjärjestöille. Sittemmin kehitys tässä valtavaikutuksessa on mennyt vielä pidemmälle niin, että vallankeskitys on ulottunut keskipitkälle aikavälille hallitussopimuksien kautta, joissa koko eduskuntakaudelle on työehtosopimuksia ja tulopolitiikkaa määräävästi sovittu, mitä työelämämuutoksia hallituskaudella toteutetaan ja millaista tulonjakopolitiikkaa noudatetaan.
Tämä järjestelmä ja sen kehittyminen on sivutuotteena nostanut demarit poliittisen vallan huipulle ja pitkäaikaiseksi hallituspuolueeksi. Vastapuoli eli porvarileiri työnantajapuolen keskusjärjestöissä tai tätä nykyä järjestöjä on enää yksi, on pyrkinyt olemaan niin selvästi leimautumatta tietyn porvaripuolueen aparaatiksi, vaikka kokoomuksen, kepun ja muiden porvaripuolueiden politiikkaa EK Suomessa ajaa. Vähitellen porvaripuolueiden eli kokoomuksen ja kepun ote työnantajajärjestöissä on poliittisesti koventunut ja entinen demarileirin kanssa yhteistyöhakuinen linja saanut väistyä.
Poliittinen oikeistolaistuminen on näkynyt myös vaaleissa, huipentuen viime eduskuntavaaleihin ja sen myötä porvarihallituksen muodostamiseen ilman demareita.
Myös se, että teollisuuden painoarvo työnantajaleirissä on kaventunut muodollisista asemista huolimatta; enää eivät teollisuustyönantajat ole voineet entisin tavoin istua palvelu- ja julkisen sektorin housuilla tuleen saadakseen itselleen mieluisia työmarkkinaratkaisuja demareiden kanssa, on ollut vaikuttamassa muutokseen.
Niinikään ulkomainen kilpailu ja EU-jäsenyyden mukanaan tuoma rajojen avaaminen työvoiman, tuotannon ja palveluiden liikkumiselle, on toisaalta heikentänyt entisenlaisen työmarkkinakonsensuksen mahdollisuuksia jatoisaalta suomalaisten teollisuuskapitalistien kiinnostusta jatkaa tuotantoa Suomessa, kun halvemman työvoiman maissa kuvitellaan saavutettavan suurempia voittoja tarvitsematta edes neuvotella ammatityhdistysliikkeen kanssa.
Nämä muutokset ovat johtaneet siihen, EK:n johto on kieltäytynyt tulopoliittisen tai keskitetyn työmarkkinasopimuksen teosta ja julkisuudessa on kuulutettu kuinka ainakin entisenlainen tulopolitiikka on nyt haudattu. Luonnollisesti tähän on erityisesti vaikuttanut sitä ennen poliittinen muutos hallituskoalitiossa; nykyinen porvarihallitus ei enää entiseen tapaa ole hallitussopimuksessa sopinut demareiden kanssa, mitä maassa kuluvalla eduskuntakaudella on tarkoitus tehdä. Tuon porvarillisen viime eduskuntavaalien vaalivoiton harjalla on työnantajakeskusjärjestö rohjennut viimein aiempaa selvemmin astua sen viivan yli, minkä jälkeen demareita ja näiden johtamaa ammattiyhdistysliikettä ei enää tarvita valtakunnan politiikassa entiseen tapaan.
Johtaako tämä kehitys jatkossa myös siihen, että työehtosopimusten osalta historian pyörää käännetään rajusti taaksepäin ja tullaan aikaan, ettei työantajapuolella haluta työehtosopimuksiakaan tehdä tai jos niitä tehdään, niiden sitovuus ja sisältö ovat heikkoja. Vai johtaako kehitys siihen, että työehtosopimuksia pyritään tekemään sellaisten ammattiliittojen tai keskusjärjestön kanssa, jotka ovat porvareitten johtamia eli haikailevatko kokoomus ja kepu työmarkkinoilla kalifiksi kalifin paikalle eli pyrkivät ottamaan ammattiliitoissa sen roolin, joka tähän saakka on ollut demareilla. Siinä tarvittaisiin näyttöjä siitä, että porvareitten johtamat ammattiliitot psytyvät saamaan aikaan parempia työmarkkinaratkaisuja kuin vasemmistovetoiset. Tällaisen pitkän tähtäimen muutoksen toteutukseen porvarihallituksen kannattaisi antaa ”tasa-arvolisiä tai muita tukia” vähän aikaa enemmänkin, varsinkin jos tuet maksetaan verovaroista, eikä suoraan kapitalistien rahoista.
Ensimmäinen koitos tällä saralla näytellään todennäköisesti kuntasektorin lainsäädännöllä ja virkaehtosopimusteitse tavattoman keskistetyn neuvottelujärjestelmän murtamisyrityksissä niin, että yksittäiset liitot tai niiden muodostamat porvarijohtoiset liitot saisivat oikeuden tehdä kunta-alalla virkaehtosopimuksia omissa nimissään ohi nykyisen demarijohtoisen neuvottelupoolin.
2. Työehtosopimusten rapautuminen.
Työehtosopimusten rapautuminen ei ole tapahtunut vasta nyt tai yhtäkkiä, vaan se on jo pidemmän kehityksen tulosta. Ainakin seuraavia tekijöitä voidaan tästä syyttää:
1. Järjestäytyminen sekä työnantaja- että työntekijäpuolella on heikentynyt;
2. Avoin työehtosopimusten vastaisuus yritysmaailmassa noussut;
3. Vahva lehdistöjulkinen poliittinen vaatimuspropaganda saada poiketa työehtosopimusmääräyksistä entistä enemmän työpaikkakohtaisilla tai peräti työntekijän kanssa suoraan tehtävillä sopimuksilla;
4. Työehtosopimusten määräykset, joissa oikeutetaan poikkeamaan paikallisella sopimuksella tes:n määräyksistä, lisääntyneet;
Tekstimääräysten lisäksi tämä laajentunut myös palkkoihin:
– v.2005 paperin tes: tes:n yleiskorotuksen lisäksi osa palkankorotuksesta sovitaan paikallisesti työnantajan ja luottamusmiehen toimesta, tes määrittelee vain jaettavan kokonaispotin tältä osin;
– v. 2007 teknologiateollisuuden (metalli) tes: tes:n yleiskorotuksen ( 2007: 30 senttiä/tunti tai vähintään 3,4 %) lisäksi palkkoja korotetaan paikallisesti työnantajan ja luottamusmiesten kanssa sopien 1 %:lla vuoden 2006 neljännen neljänneksen keskimääräisestä keskituntiansiosta kerrottuna yrityksen työehtosopimuksen piiriin kuuluvien työntekijöiden lukumäärällä, jos paikallisesti siitä voidaan sopia liittojen yhteiseen ohjeistukseen perustuen ja 0,7 %, jos tällaiseen sopimukseen ei paikallisesti päästä.
– kemian teollisuuden tes 2007: v. 2007 tes:n 3,4 %:n yleiskorotuksen lisäksi palkkoja korotetaan yrityskohtaisella 0,4 %:n järjestelyvaralla, jos siitä ei paikallisesti päästä sopimukseen jaetaan puolet siitä prosentuaalisena yleiskorotuksena ja puolesta päättää työnantaja ”työntekijöiden pätevyyden ja työsuoritusten perusteella”;
– rahoitusalan tes 2007 (Suora): palkankorotukset jakaantuvat tes.n 3,6 %:n yleiskorotukseen ja 1 %:n konsernikohtaiseen erään, jos jälkimmäisen jakamisesta ei päästä sopimukseen, se jaetaan puolet prosentuaalisena yleiskorotuksena ja puolet työnantajan päättämiin tarkoituksiin tes:ssä yleispiirteisesti määriteltyjen tavoitteiden toteuttamiseksi. 4 vuotisen tes:n seuraavina vuosina palkankorotukset jakaantuvat tes:n määrittelemään (joka vuonna 2008) 3,3 % yleiskorotukseen ja 1,55 %:n palkkakeskusteluerään, jonka työnantaja ja työntekijä sopivat vuosittain järjestettävässä palkkakeskustelussa. Tässä siis on etäännytty tes:sta peräti yksilötasolle, olkoonkin, että palkkakeskustelun osalta on asetettu tes:ssä tiettyjä menettelytapasääntöjä ja tavoitteita ja jopa muutoksenhakujärjestelmä palkkakeskustelun osalta.
5. Pitkään jatkunut huonoiksi koettujen työehtosopimusten teko on monella alalla nakertanut työehtosopimusten uskottavuutta, käytännön palkkataso on usein ylittänyt tes:n tason;
6. Tulopoliittinen tai muu keskitetty sopimuspolitiikka on kahlitessaan liittokohtaista työehtosopimuspolitiikkaa heikentänyt työehtosopimusten merkitystä ja tehnyt työehtosopimuksista muodollisuuden, joskin välttämättömän;
7. Työehtosopimusten määräysten rikkominen tai niiden noudattamisen laiminlyönnit ja se, ettei työehtosopimusten valvonta ole ollut varsinkaan työntekijäpuolen taholta tehokasta eikä rikkomuksiin sieltä käsin ole useinkaan puututtu ja oikaisua saatu aikaan, ovat yhdessä olleet omiaan heikentämään työehtosopimusten merkitystä;
8. Työehtosopimusten ns. jälkivaikutuksen rapautuminen, ks. KKO 2007:65 (Westerholm ym/Suomen Posti Oyj:vuosilomaetuuksien säilyminen liikkeenluovutustilanteessa työsuhteen ehtoina). Jos työehtosopimuksilla ei ole niiden päättymisen jälkeen jälkivaikutusta ts. tes:n määräykset eivät säily voimassa, se heikentää tes:n merkitystä entiseen verrattuna;
9. Työoikeusjärjestelmässä ennen tunnustetusta ns. perussuhdeteoriasta luopumiseen tähtäävät pyrkimykset teoreetikkojen ja työnantajien taholla;
10. Halvemman tes:n etsimispolitiikan salliminen: = työantaja voi erota entisestä alan työnantajaliitosta ja hakeutua sellaisen työnantajaliiton jäseneksi, jolla on halvempi tes ja entisen tes:n voimassaoloajan umpeuduttua työnantaja voi alkaa noudattaa tätä uutta halvempaa tes:ta, ks. KKO 2007:65.
11. Työehtosopimuksiin perustuvan suomalaisen minimipalkkajärjestelmän romahdus ja sen isoja aukkoja jättänyt korjausyritys vuoden 2001 työsopimuslain kokonaisuudistuksessa: työsopimuslain 2luvun 7 §:n 3 momentin mukaan työantaja, joka on työehtosopimuslain nojalla velvollinen noudattamaan työehtosopimusta, jonka toisena osapuolena on valtakunnallinen työntekijäyhdistys, saa noudattaa tällaista työehtosopimusta, vaikka se ei olisikaan ns. yleissitova eli yleissitovuusjärjestelmästä voidaan poiketa edellä mainitunkaltaisella halvemman työehtosopimuksen etsimispolitiikalla;
12. Suomen EU-jäsenyyden myötä tullut Suomen velvollisuus sallia työvoiman ja palvelujen ja tavaroiden vapaa liikkuvuus Suomeen EU-maiden kautta nakertaa pahasti työehtosopimusten merkitystä, koska esim. EU:n palveludirektiivi tai mikään muukaan EU-säännös ei sinänsä velvoita ulkomailta käsin työtä teettäviä yrityksiä noudattamaan täällä tehtävässä tai ulkomailla suomalaisilla teetettävässä työssä suomalaista työehtosopimusta, vaan kuten suomalaisetkin yrittäjät, ne voivat vedota työvoiman ja palveluiden vapaaseen liikkuvuuteen ja Rooman sopimukseen sekä edellä mainittuun työsopimuslain 2 luvun 7 §:n 3 momenttiin ja ilmoittaa noudattavansa oman maansa ”työehtosopimusta”, vaikka se olisi paljon huonompi kuin alan suomalainen tes;
13. Työehtosopimuksen kansainvälisen sitovuuden heikkoudet ja tes-järjestelmän puuttuminen tai heikkous muissa maissa, amerikkalaisen mallin ihannointi.
3. Tulopolitiikka on kuollut – kenen palkka nousee.
Porvarihallitus seisoo ikään kuin tulopolitiikan haudalla. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö porvarihallitus ja sen johtavat puolueet kokoomus ja kepu haikailisi uudenlaisen tulopolitiikan tai ainakin poliittisesti entiseen verraten toisella tapaa tuetun ja johdetun tes-politiikan perään. Hallituspuolueilla on varmaankin kiinnostusta astua demareiden saappaisiin ei vain maan hallituksessa, vaan myös työmarkkinoilla. Tämä tarkoittaa sitä, että porvarihallitus ja sen puolueet yrittävät nyt aikaansaada kehitystä, jolla ne ammattiliitot, jotka ovat porvarijohtoisia, voisivat saada aikaan parempia työehtosopimusratkaisuja kuin vasemmisto-opposition johtamat ammattiliitot. Tavoitteena demareitten tapaan: saman tai samojen puolueitten miehet päättämässä työehtosopimuksista ja uudesta tulopolitiikasta ammattiliitoissa ja maan hallituksessa ja vielä demareita pidemmälle mennen, työnantajakeskusjärjestössä. Työnantajajäjestöjä kiinnostaa tällaisessa konseptissa se, pystyykö tällainen porvarillinen ay-liike takaamaan työrauhaa ja halpoja työehtosopimuksia. Kun perinteinen ay-liike on vuosikymmenet laiminlyönyt jäsenistönsä koulimisen käymään tehokkaita työtaisteluja, voidaan laskeskella, että joka tapauksessa kuluisi varsin pitkä aika, ennen kuin palkansaajien vastarinta työtaisteluiden muodossa nousisi työnantajia vastaan ohi porvarillismielisten uusien ay-johtajien.
Kokoomuksen vaalilupaukset hoitajien palkkojen korottamisesta ja porvarihallituksen tasa-arvotupokirjaus hallitusohjelmassa saattavat olla paljon pidemmälle tes-järjestelmän muuttamiseen tähtääviä, kuin vain yksien vaalien täkyjä. Tämän huomaaminen ei kuitenkaan merkitse sitä, että hoitajien ja muiden alipalkattujen palkankorotusvaatimuksia tulisi vastustaa, päinvastoin niin niitä, kuin muittenkin alojen työntekijöiden vaatimuksia tulonjaon korjaamiseksi palkansaajien hyväksi on edelleen ajettava entistä voimallisemmin. Kysymys on siitä, ettei palkankorotusvaatimuksissa tule tyytyä vain muutaman alipalkatun alan erityisiin korotuksiin, vaan kaikki tarvitsevat tuntuvia korotuksia.
Outoa on se, että samalla kun demarivetoinen ammattiyhdistysliike murehtii tulopolitiikan loppua, se kuitenkin on näyttänyt jo tehdyissä tämän liittokierroksen sopimuksissa tyytyneen aivan tupokauden tasoisiin palkankorotuksiin. Ikään kuin politiikkana olisi demarijohdossa ollut halu saada työehtosopimuksia hinnalla millä hyvänsä, jottei mikään porvarijohtoinen ammattiliitto pääse ainakaan päänavaajaksi.Niiden arvioimista saattaa hämärtää sopimusten poikkeuksellinen pituus ja se, että pitkillä sopimuksilla matalatasoiset vuosikorotukset yhteenlaskemalla tuodaan julkisuuteen isoilta näyttäviä prosentuaalisia korotuksia, vaikka vuositason korotukset ovat hyvin matalia eikä niillä korjata tulonjaon tapahtunutta voimakasta muutosta kapitalistien pääomatulojen eduksi. Useiden kulutusverojen kiristäminen ja kuntapalveluiden heikentäminen ja siitä huolimatta kunnallisverojen ja maksujen nosto aiheuttavat sen, että tehtyjen sopimusten tasoiset palkankorotukset haihtuvat jo näihin muutoksiin. Jatkuva myönnytysten teko työnantajille ei voi olla kestävä ratkaisu palkansaajien edunvalvonnassa.
Ammattiyhdistysliike ei jatkossa voi olla yhden puolueen tukiorganisaatio, joka on saklaisen ay-liikkeen suuri ongelma ja tuleva akilleen kantapää, vaan jäsenistön yhteistoimintaan perustuva, palkansaajien edunvalvontaa aidosti ja tosissaan tekevä joukkoliike, joka pystyy käytännössä muuhunkin kuin puhumaan ja neuvottelemaan. Yleiskorotusten työehtosopimuksissa tulee jo vuositasolla liikkua niissä lukemissa, joista nyt puhutaan 3 vuoden sopimussaavutuksina. Sen lisäksi toki voidaan paikallista sopimista vaikka ”puoliperälautatyyppisestikin ” tuoda mukaan, mutta ei tes:n yleiskorotusten kustannuksella. Jos paikallisen sopimisen lisääminen merkitsee tosiasiassa sitä, että työantaja voi valita, kenelle se tällaiset korotukset antaa, ei niin huonoja työehtosopimuskirjauksia saa laskea työehtosopimuksella sovittuihin palkankorotuksiin mukaan. Voihan työnantaja ilman työehtosopimuksiakin antaa ylimääräisiä palkankorotuksia.