Valkoisten vapaussodan myytti murtuu

Aimo Minkkinen

Lenin-museon johtaja

Ph.D.

 

Suomen sisällissota osana Euroopan mullistuksia

 

Vuoden 1918 sotaa Suomessa voidaan tarkastella laajoissa kansainvälisissä kehyksissä. Ensimmäisen maailmansodan eurooppalaisessa palapelissä Suomen kohtaloon vaikuttivat välittömästi Venäjän tapahtumat. Venäjän keisarivallan suojeleva käsi oli tukenut Suomen porvarillista yhteiskuntaa. Suomen kapitalistit hyötyivät Venäjän markkinoista ja venäläisten läsnäolosta Suomessa.

 

Saksa oli toinen tärkeä Suomen sisällissotaan vaikuttanut suurvalta. Britannialla ja Ruotsilla oli kiinnostusta Suomen suuntaan. Myös Ranska ja Italia ottivat osaa Suomen kysymyksen pohdintaan.

 

Maailmansodan puhkeamisen jälkeen Venäjän hallitus katsoi Suomen heikoksi kohdaksi puolustuksessa ja Venäjän sotilaalliset valmiustoimet ulottuivat nopeasti Suomeen. Suomessa oli mittavia linnoitustöitä. Meriliikennettä valvottiin. Sotilaskuljetukset valtasivat rautatiet. Venäläistä sotaväkeä siirrettiin Suomeen. Se voidaan nähdä miehitysjoukkoina. Suomen kauppayhteydet Saksaan ja Länsi-Eurooppaan katkesivat. Tuotantolaitoksiin tuli seisokkeja tai ne keskeyttivät toimintansa. Työttömyys kasvoi, etenkin kun linnoitustyöt loppuivat. Pelättiin elintarvikepulaa ja nälänhätää. Ajateltiin, että oli parempi kuolla taistelussa kuin nääntyä nälkään toimettomana. Levottomuus levisi.

 

Ensimmäisen maailmansodan katastrofi suisti Suomen raiteiltaan. Suomi julistettiin sotatilaan. Sen varjolla Venäjä lisäsi merkittävästi määräysvaltaansa Suomessa. Kansalaisten poliittisia oikeuksia kavennettiin, kuten aina tapahtuu sotatilassa.

 

Venäjän vallankumoukselliset tapahtumat tuottivat valtaoikeudellisia ongelmia. Valtakunnan yhteenkuuluvuutta korostettiin. Kansainvälisoikeudellisia juridisia ongelmia syntyi ja lakeja, oikeutta ja järjestystä rikottiin. Käytiin valtataistelua sosialidemokraattien ja porvarillisen leirin kesken. Sosialidemokraattisenemmistöisen eduskunnan hajottaminen ja myöhemmän eduskuntatyön saamattomuus vei työväeltä luottamuksen parlamentaariseen toimintaan asiantilan parantamiseksi.

 

Venäjän vallankumous ja Suomen sisällissota

 

Venäjän vallankumouksen vaikutuksia, merkitystä, pyrkimyksiä ja motiivia voi tarkastella Leninin kautta. Näin voi hyvin valaista myös Suomen itsenäistymistä ja vapaussota-myyttiä.

 

Lenin asui seitsemäntoista vuotta emigranttina Länsi-Euroopassa: Saksassa, Suomessa, Englannissa, Ruotsissa, Ranskassa, Itävallassa, Sveitsissä, Italiassa, Belgiassa, Tshekissä, Tanskassa. Leninin vallankumouksellinen toiminta perustui internationalistiseen sosialistiseen vallankumousoppiin. Hän oli perehtynyt länsimaiseen sosialidemokraattiseen liikkeeseen. Leninin teoreettisia töitä ei Suomessa tunnettu.

Lenin palasi keväällä 1917 Saksan, Ruotsin ja Suomen kautta Pietariin. Venäjän toinen vallankumous kukisti tsaarinvallan ja nosti porvariston valtaan. Bolshevikit pyrkivät sosialistiseen maailmanvallankumoukseen. Heidän ihanteenaan oli sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Lenin matkusti syksyllä 1917 piilopaikastaan Helsingistä Pietariin johtamaan lokakuun vallankumousta. Bolshevikit saivat vallan haltuunsa 7.11.1917.

Amerikkalainen lehtimies John Reed kyseli lokakuun vallankumouksen aattona Trotskilta bolshevikkien päämääriä. Trotski vastasi tarkoituksena olevan eteneminen kohti Euroopan liittotasavaltaa. ”Eurooppa uudelleen muovattuna, ei suinkaan diplomaattien toimesta, vaan proletariaatin… Euroopan liittotasavalta – Euroopan Yhdysvallat- siinä meillä on päämäärä…Talouselämän kehitys vaatii kansallisten rajojen poistamista… Vain Euroopan liittotasavalta voi taata rauhan.” (John Reed. Kymmenen päivää jotka järisyttivät maailmaa. s. 67).

Lenin ja bolshevikit elättivät vuodenvaihteessa 1917-18 toiveita pikaisesta maailmanvallankumouksesta. Silloin maailman sosialistisen neuvostotasavallan johtoon asettuisivat edistyneimmät maat: Saksa, Britannia, Ranska… Venäjä jäisi sosialistisessa mielessä jälkijoukoksi. Tällainen oli maailmankatsomus bolshevikeilla, kun Leninin johtama bolshevikkihallitus tunnusti Suomen itsenäisyyden joulukuun viimeisenä päivänä vuonna 1917. Neuvostoliittoa ei vielä tuolloin ollut. Saksasta kaavailtiin sosialistisen maailmanjärjestelmän veturia.

Maailmanvallankumousta ei tullut. Venäjällä syttyi kansalaissota ja interventiosotia.

Suomella oli tärkeä merkitys Leninille ja Venäjän vallankumouksellisille maantieteellisen sijaintinsa vuoksi pääkaupungin, Pietarin välittömässä naapurissa. Suomessa sijoitettuna olleen venäläisen laivasto- ja sotajoukon keskuudessa alkoivat levitä vallankumoukselliset mielialat. Lisäksi suomalaiset saattoivat ylittää rajan helpommin kuin venäläiset ja siten auttaa vallankumouksellisen aineiston kuljetuksessa Venäjälle. Pietarilainen vallankumousjärjestö ”Taisteluliitto työväenluokan vapauttamiseksi”, jonka keskeisiä hahmoja Lenin oli, käytti Suomen kautta kulkenutta vallankumouskirjallisuuden kuljetustietä jo 1800-luvun lopulla.

Tampereella vuonna 1905 ja 1906 järjestetyissä Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen konferensseissa oli noussut esille kansallisuuskysymys sekä Suomen ja Venäjän tulevat suhteet. Kokouksiin osallistui paljon myös Venäjän vähemmistökansallisuuksiin kuuluneita: liettualaisia, latvialaisia, puolalaisia, juutalaisia.

Konferenssin osanottajille esitettiin suomalaisten sosialidemokraattien tervehdys. Siinä lausuttiin venäläisille sosialidemokraateille kiitollisuus siitä, että heidän uhrauksillaan oli Suomen työväelle saavutettu oikeuksia. Lisäksi vedottiin venäläisiin vallankumouksellisiin, että he pyrkisivät vapauttamaan Suomen siitä sorrosta, johon Venäjän taantumus oli sen saattanut, ja vaikuttaisivat valtaan päästyään Suomen laillisten oikeuksien palauttamiseen ja mahdollisesti myös sen itsenäisyyden myöntämiseen.

Lenin selosti bolshevikkien suhtautumista suomalaisten oikeustaisteluun ja itsenäisyyspyrkimyksiin. Matti Vuolukan muistiinpanojen mukaan Lenin sanoi, että vallankumouksen voitettua Venäjällä bolshevikit tulevat kunnioittamaan kansojen itsemääräämisoikeuden periaatetta ja myöntämään suomalaisten niin tahtoessa Suomelle itsenäisyyden. (Timo Korpimaa. Salaisilla poluilla. Rauma 1934. s.99; Työkansan sanomat 24.12.1955).

Kolmannessa ”Kirjeessä kaukaa” Sveitsistä 24.3.1917 Lenin muistutti, että aivan Pietarin vieressä oli eräs kaikkein kehittyneimmistä todella tasavaltalaisista maista, Suomi. Hänen mukaansa Suomi oli vuosien 1905-1917 välisenä aikana kehittänyt Venäjällä käytyjen taistelujen suojassa demokratiaa suhteellisen rauhallisesti ja vallannut kansan enemmistön sosialismin puolelle. (Lenin. Teokset osa 23, s 340)

Lenin totesi, että Venäjän proletariaatti turvaa Suomen tasavallalle täydellisen vapauden aina eroamisvapauteen saakka ja hankkii juuri sillä koko Venäjän proletariaatin asialle Suomen työväestön täydellisen luottamuksen ja toverillisen avun. Suomalaiset työläiset olivat Leninin mielestä venäläisiä parempia järjestäjiä, auttavat heitä siinä suhteessa ja vievät omalla tavallaan eteenpäin sosialistisen tasavallan perustamista. (sama)

Kirjeensä Lenin lopetti maalaamalla tulevaisuuden kuvan: ”Vallankumoukselliset voitot itse Venäjällä – rauhalliset järjestötyön saavutukset Suomessa näiden voittojen suojassa – Venäjän työväestön siirtyminen vallankumouksellisten järjestötehtävien täyttämiseen uusissa mittasuhteissa – vallan valtaaminen proletariaatin ja köyhimpien väestökerrosten käsiin – sosialistisen vallankumouksen edistäminen ja kehittäminen lännessä – tämä on se tie, joka johtaa meidät rauhaan ja sosialismiin.” (sama)

Lenin totesi keväällä 1917 ruotsalaiselle sosialidemokraatille Frederik Strömille: Suomesta on tultava vapaa ensimmäisenä kaikista valtioista. Vallankumouksellisen Venäjän tulee vapauttaa kaikki tsaarin vallan alistamat ja sortamat kansat.

Suomen sosialidemokraattinen puolue lähetti huhtikuussa 1917 Pietariin valtuuskunnan selvittämään Suomen ja Venäjän suhteita sekä Väliaikaisen hallituksen ja venäläisten puolueiden suhtautumista tähän kysymykseen. Valtuuskuntaan kuuluivat Edvard Gylling, Matti Turkia ja Evert Huttunen. Myös Karl H. Wiik matkusti heidän mukanaan Pietariin 29.4.1917.

Seuraavana päivänä Wiik tapasi Leninin Pietarissa. Lenin oli sitä mieltä, että Suomen itsenäisyysliike oli voimistunut väliaikaisen hallituksen vastustuksen vuoksi. Wiik kertoi tapaamisestaan Leninin kanssa puhuessaan seuraavana päivänä vappumielenosoituksessa Helsingissä.

Toukokuun 2. päivänä 1917 Suomen sosialidemokraattisen puolueen valtuuskunta oli läsnä Venäjän sosialidemokraattisen puolueen bolshevikkisiiven keskuskomitean kokouksessa. Matti Turkia käytti valtuuskunnan puolesta puheenvuoron, jossa hän ilmoitti, että toiveet Suomen vapautumisesta tsaarin kukistuttua eivät olleet toteutuneet. Väliaikaisen hallituksen vaatimusta kaikkien eduskunnan hyväksymien lakien asettamisesta vielä Venäjän väliaikaisen hallituksen vahvistettaviksi Suomen sosialidemokraatit pitivät laittomana ja mahdottomana toteuttaa.

Turkia pyysi harkitsemaan asiaa ja jos bolshevikit olisivat valmiita taistelemaan tässä kohdassa väliaikaista hallitusta vastaan, niin Suomen sosialidemokraatit luottaisivat bolshevikkien apuun.

Lenin käytti tästä kysymyksestä kokouksessa kolme puheenvuoroa. Hän ehdotti päätöslauselmaa laajan avun ja tuen järjestämisestä Suomen sosialidemokraateille. Lenin kannatti täyden autonomian myöntämistä Suomelle ja vieläpä eroamisoikeutta Venäjästä.

Työmiehessä julkaistun Evert Huttusen kirjoittaman selostuksen mukaan menshevikit taas osoittivat olevansa täydellisesti asiantuntemattomia Suomen kysymyksessä. Bolshevikit sen sijaan olivat selittäneet kannattavansa suomalaisten vaatimuksia. (Salomaa Erkki, Työväenliike ja Suomen itsenäisyys. s.47,48)

Vuoden 1917 keväällä Lenin korosti Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen seitsemännessä yleisvenäläisessä konferenssissa pitämässään puheessa kansallisuuskysymyksestä, että venäläinen sosialisti, joka kielsi Suomelta vapauden oli shovinisti. Hän kehotti sanomaan: ”Ei, Venäjän kansa, et saa tehdä väkivaltaa Suomelle! Kansa, joka sortaa toisia kansoja, ei voi olla vapaa.” (Lenin. 24, 290)

Pravdan artikkelissa ”Suomi ja Venäjä” toukokuussa 1917 Lenin kirjoitti, että kysymys Suomen suhteesta Venäjään oli käynyt päivänpolttavaksi. Hän yhdisti Suomen kysymyksen aluevaltauksien vastustamiseen. Artikkelissa todettiin, että Venäjän tsaarit liittivät Suomen väkivaltaisesti Venäjään sen kaupanteon nojalla, jota he harjoittivat ”Ranskan vallankumouksen kuristajan” Napoleonin kanssa. Jos todella halusi vastustaa aluevaltauksia, oli Leninin mielestä vaadittava eroamisvapautta Suomelle. Vasta tämän toteutumisen jälkeen sopimuksenteko Suomen kanssa olisi todella vapaaehtoista ja pakotonta, sillä vain tasavertaiset voivat tehdä sopimuksia keskenään. Leninin mukaan ne jotka vastustivat eroamisvapautta, kannattivat itse asiassa aluevaltauksia. (Lenin. 24, 327-330)

Suomen valtiosihteeri Idman kertoo muistelmissaan, kuinka hänellä oli Pietarissa tapana kävellä usein valtionsihteerivirastosta Ksheshinskajan palatsin luo, missä bolshevikit pitivät kevät-kesällä 1917 päämajaansa. Siellä Idman sai kuulla Leninin puhuvan.

Idman toteaa, ettei tarvinnut kauankaan kuunnella näitä puheita ymmärtääkseen, että bolshevikkien venäläisten vastustajien väitteet heidän johtajiensa saksalaismielisyydestä olivat perää vailla. Idman muistaa bolshevikkien vaatineen sodan lopettamista ja moittineen kaikkia ”imperialisteja ja kapitalisteja” yhtä innokkaasti. Johtopäätöksenä kuulemastaan Idman teki: ”Heidän päämääränsä oli rauhan palauttaminen ja sosiaalinen vallankumous.” (Idman Karl, Maamme itsenäistymisen vuosilta, s.135).

Kesäkuussa 1917 Lenin korosti puheessaan neuvostojen ensimmäisessä yleisvenäläisessä edustajakokouksessa, ettei Venäjän tasavalta haluaisi elää väkivaltaperiaatteen mukaisesti ainoankaan kansan kanssa mukaan lukien Suomen. Hän sanoi bolshevikkien tahtovan yhtenäistä ja jakamatonta Venäjän tasavaltaa, jossa olisi luja valta. Mutta luja valta saataisiin aikaan kansojen vapaaehtoisen suostumuksen pohjalta. Hän tähdensi, että rauhaa ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia ei voitaisi solmia niin kauan kuin ei luovuttaisi Venäjän omista aluevaltauksista. Samalla Lenin kiinnitti huomiota neuvostojen vallan ansiosta Venäjälle syntyneeseen poikkeukselliseen mahdollisuuteen rauhanomaisesta vallankumouksesta. (Lenin, 25, 9-10)

Kesäkuun 14. päivänä 1917 Lenin keskusteli Taurian palatsissa Aleksandra Kollontain kanssa, joka oli lähdössä Helsinkiin Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen bolshevikkisiiven edustajaksi Suomen sosialidemokraattisen puolueen yhdeksänteen edustajakokoukseen. Lenin neuvoi Kollontaita solmimaan yhteydet Suomen sosialidemokraattisen puolueen vasemmistosiiven edustajien kanssa. Samalla hän kävi läpi Kollontain kirjoittaman päätöslauselmaehdotuksen Suomen sosialidemokraattisen puolueen eroamisesta Toisesta internationaalista. (V. I. Lenin. Biografitsheskaja hronika, osa 4, s.209, ven.)

Kollontai esiintyi Suomen sosialidemokraattisen puolueen edustajakokouksessa Leninin ohjeitten mukaisesti. Hän esitteli bolshevikkien kansallisuusohjelman ja tähdensi sitä, että bolshevikit kannattivat Suomelle itsenäisyyden myöntämistä: ”… me vallankumoukselliset sosialidemokraatit vaadimme, että nyt vallankumouksellisen tilanteen jatkuessa olisi ratkaistava kysymys Suomen itsenäisyydestä. Ja me kannatamme itsenäisyyden myöntämistä Suomelle aina Suomen eroamiseen saakka Venäjän valtakunnasta…Me tunnustamme Suomen kansan täyden oikeuden päättää itse valtiollisesta olemassaolostaan.”

Myöhemmin kesällä Lenin kiinnitti Pravdan (N:o 92, 10.7.1917) artikkelissa ”Holtiton vallankumous” huomiota syytökseen siitä, että ”bolshevikit ovat syypäitä kaikkeen Venäjällä syntyneeseen epäjärjestykseen”, mm. Väliaikaisen hallituksen ”vastoinkäymisiin” Suomen kysymyksessä. Hän kirjoitti, että voisi luulla jonkun häijynilkisen bolshevikin hiipineen vaatimattomien, maltillisten, varovaisten suomalaisten keskuuteen ja ”villinneen” kokonaisen kansan. (Lenin, 25,117)

Syksyllä 1917 Lenin tapasi Helsingissä Suomen sosialidemokraattisen puolueen johdon jäsenen Otto Ville Kuusisen. Keskustelussa Kuusisen kanssa Lenin neuvoi Suomen vasemmistososialidemokraatteja esiintymään valtiopäivillä päättäväisesti Suomen suhteiden katkaisemiseksi Venäjän väliaikaiseen hallitukseen.

Lenin sanoi Kuusiselle, ettei saanut antaa Kerenskin ja menshevikkien aiheuttaa suomalaisten sosialidemokraattien riveissä minkäänlaisia epäilyksiä siitä, ettei johdonmukainen taistelu Väliaikaisen hallituksen kaikenlaista Suomen asioihin puuttumista vastaan olisi oikeaa vallankumouksellista politiikkaa. Leninin mielestä suomalaiset sosialidemokraatit tekivät oikein, kun he eivät tunnustaneet Kerenskin käskystä huolimatta eduskunnan hajottamisen laillisuutta. Lenin sanoi lisäksi Kuusiselle, että bolshevikkipuolue kannatti Suomen itsenäisyyden tunnustamista ja siitä olisi helppo sopia sitten, kun valta Venäjällä siirtyisi vallankumouksellisen työväenluokan käsiin. (Ленин. Биография. 6. издание, с.378; Ленин. Биохроника. Т. 4, с.358).

Leninin maanpakolaisaikana Suomessa hänen kanssaan keskusteli myös Evert Huttunen, joka on kertonut keskustelukumppaninsa esittämistä ulkopoliittisista näkemyksistä. Lenin oli painottanut Huttuselle rauhan aikaansaamisen ensisijaisuutta Saksan kanssa lähimpänä ohjelmana vallan valtaamisen jälkeen. Huttusen kysymykseen Englannin ja Japanin taholta tulevasta vaarasta Lenin oli todennut, että Japani ei pystyisi etenemään kauaksi Siperiassa, koska siellä ei ollut tarpeeksi rautateitä. Englanti taas ei uskaltaisi hyökätä, koska Saksa antaisi ”tekniikan” ja Venäjä ”elävän voiman” Suomen kysymyksestä Lenin oli todennut Huttuselle, että Suomi saisi tehdä bolshevikkien puolesta mitä haluaa. (Työväen kalenteri 1919. Helsinki 1918, s.140).

Neljä päivää lokakuun vallankumouksen puhkeamisen jälkeen Lenin lähetti saksankielisen kirjeen (11.11.1917) Venäjän vallankumouksellisen proletariaatin nimissä Suomen sosialidemokraattisen puolueen vasemmistosiiven johtajille Mannerille, Sirolalle, Kuusiselle, Valppaalle ja Wiikille. Siinä hän kertoi kuulleensa suomalaisilta ystäviltään edellä mainittujen olevan Suomen sosialidemokraattisen työväenpuolueen vallankumouksellisen siiven johdossa ja käyvän taistelua sosialistisen työväenvallankumouksen puolesta. Lenin katsoi voivansa vakuuttaa, että Suomen työläisten suuret järjestäjänlahjat, korkea kehitystaso ja demokraattisissa laitoksissa saatu pitkäaikainen poliittinen kouliutuneisuus auttaisivat heitä toteuttamaan menestyksellisesti Suomen sosialistisen uudelleenjärjestelyn. Lisäksi Lenin ilmoitti luottavansa Suomen vallankumouksellisten sosialidemokraattien veljelliseen apuun. (Lenin, 35,290). Kirjeessä ei siis ole sanaakaan mistään aseellisesta vallankumouksesta, luokkasodasta tms.

Kullervo Manner kertoo muistelmissaan, että suomalaiset saivat Leninin kirjeen suurlakon aikaan. Mannerin mukaan kirjeeseen sisältyi hieno viittaus siihen, että suomalaiset toverit olisivat seuranneet venäläisten esimerkkiä. ”Me suomalaiset emme kuitenkaan ymmärtäneet seurata Leninin esimerkkiä ja neuvoa”, Manner toteaa. (Lenin suomalaisten muistelmissa. Tampere. 1969, s.14)

Suomalaiset sosialidemokraatit kiiruhtivat ensimmäisenä virallisena valtuuskuntana onnittelemaan Leniniä ja bolshevikkeja lokakuun sosialistisen vallankumouksen voiton johdosta. Marraskuun 12. päivänä 1917 Lenin otti Pietarissa Smolnassa vastaan Yrjö Sirolan ja Evert Huttusen muodostaman Suomen sosialidemokraattisen puolueen valtuuskunnan ja keskusteli heidän kanssaan tilanteesta Suomessa.

Sirola ja Huttunen luovuttivat Leninille päätöslauselman, jossa todettiin suomalaisten toverien seuraavan innostuneina todellista työväenvallankumousta Venäjällä ja sen menestysaskelia ja valmistuvan seuraamaan venäläisten toveriensa esimerkkiä työväenluokan etujen puolustamiseksi. Suomalaiset lupasivat kykyjensä mukaan vastustaa imperialistista Euroopan porvaristoa sen yrityksissä tukahduttaa nuori työväenvallankumous Venäjällä.

Sirolan mukaan Lenin oli todennut, ettei Kerenskiä oltu vielä voitettu. Siksi hän ei ollut välittänyt onnitteluista, vaan oli halukas keskustelemaan siitä, tulisiko Suomen sosialidemokratia mukaan yhteiskunnalliseen vallankumoukseen ja miten muutoin se voisi auttaa vallankumouksellista Pietaria. (Lenin suomalaisten muistelmissa. Tampere 1969, s.8).

Myös Suomen ja Neuvosto-Venäjän taloudelliset suhteet nousivat välittömästi lokakuun vallankumouksen jälkeen esiin. Lenin allekirjoitti 23.11.1917 Kansankomissaarien neuvoston asetuksen ”Vapaasta paperin, paperimassan ja paperivalmisteiden tuonnista Suomesta Venäjän tasavallan alueelle”. Paperin tuontia Suomesta käsiteltiin sen jälkeen Leninin johdolla Kansankomissaarien neuvoston kahdessa kokouksessa.

Lenin allekirjoitti 24.11.1917 kansallisuusasiain kansankomissaarille Josif Stalinille valtakirjan ja evästi häntä Suomen sosialidemokraattisen puolueen ylimääräiseen edustajakokoukseen osallistumista varten. Edustajakokouksessa Stalin esitteli Kansankomissaarien neuvoston politiikan periaatteet Suomen suhteen: täydellinen vapaus oman elämänsä järjestämiseen Suomen kansalle samoin kuin muillekin Venäjän kansoille, Suomen kansan vapaaehtoinen ja rehellinen liitto Venäjän kansan kanssa, ei minkäänlaista holhousta, ei minkäänlaista valvontaa ylhäältä käsin Suomen kansaan nähden. Lisäksi Stalin korosti, että Kansankomissaarien neuvosto vahvistaisi sanallisen tunnustamisen Suomen kansan oikeudesta vapaaseen itsemääräämiseen teoissa ja toteuttaisi sen horjumatta käytännössä (Stalin. Teokset 4.osa, s.6)

Marraskuun loppupuolella 1917 Lenin keskusteli Suomesta saapuneen Aleksanteri Schottmanin kanssa marraskuun suurlakon tapahtumista Suomessa ja Työväen vallankumouksellisen keskuskomitean päätöksestä ottaa valta käsiinsä. (Ленин. Биохроника. Т 5, с.66)

Sotalaivaston ensimmäisessä yleisvenäläisessä edustajakokouksessa pitämässään puheessa 5.12.1917 Lenin vakuutti, ettei tarvinnut pelätä Venäjän pirstoutumista tai hajoamista erillisiin tasavaltoihin. Hänen mielestään ei ollut tärkeää, mistä valtakunnan raja kulki, vaan se että säilyi kaikkien kansakuntien työtätekevien taisteluliitto minkä hyvänsä kansakunnan porvaristoa vastaan. (Lenin, 26, 328-329)

Tässä yhteydessä hän tarjosi Suomen työläisille liittoa Venäjän työtätekevien kanssa, jos Suomen porvaristo ostaisi saksalaisilta aseita suunnatakseen ne omia työläisiään vastaan. Lenin piti porvariston riitelyä ja tinkimistä rajoista sellaisena halpamaisena vaikuttimena, joka ei voi erottaa toisistaan eri maiden kansankuntien työläisiä.

Lenin painotti puheessaan voimakkaasti työläisten kansainvälistä solidaarisuutta:

”Me – käytän sopimatonta sanaa – ”valloitamme” nyt Suomea, mutta emme niin kuin kansainväliset kapitalistirosvot sitä tekevät. Me valloitamme siten, että annamme Suomelle täyden vapauden elää liitossa meidän tai muiden kanssa ja samalla takaamme kaikkien kansallisuuksien työtätekeville täydellisen tukemme kaikkien maiden porvaristoa vastaan. Sellainen liitto ei perustu sopimuksiin, vaan riistettyjen keskinäiseen solidaarisuuteen riistäjiä vastaan.” (Lenin, 26,329). Vallankumoukselliselle Pietarille ja Venäjälle oli luonnollisesti ensiarvoisen tärkeää, ettei sitä uhattaisi Suomen taholta.

Lenin selosti bolshevikkien kantaa Suomen valtiolliseen itsenäistymiseen tämän asian takia joulukuun alussa 1917 varta vasten Pietariin matkustaneelle Suomen eduskunnan sosialidemokraattisen ryhmän valtuuskunnalle (Kullervo Manner, Evert Huttunen ja Eetu Salin). Hän ilmoitti jälleen kerran puolueensa muuttumattoman kannan, jonka mukaan se ja neuvostohallitus tunnustivat Suomen kansan täydellisen itsemääräämisoikeuden. Samalla hän ilmoitti kansankomissaarien neuvoston haluavan eduskunnan ja Suomen sosialidemokraattisen puolueen viralliset kannanotot kyseisessä asiassa. (Ленин. Биохроника. Т. 5, с.85-86)

Joulukuun 16. 1917 Pravdassa ja Izvestijassa julkaistussa artikkelissa Lenin vakuutti, ettei kansankomissaarien neuvosto ollut tehnyt toistaiseksi porvarillisena pysyvää Suomen tasavaltaa vastaan mitään sellaista, mikä rajoittaisi Suomen kansan kansallisia oikeuksia ja kansallista riippumattomuutta. (Lenin, 26,345)

Samoihin aikoihin Lenin otti vastaan pohjoismaisen metallityöläisten valtuuskunnan, johon kuuluivat suomalaiset E. Louhikko ja K. Rovio. Heiltä Lenin kyseli marraskuun suurlakosta. Louhikon mukaan Lenin oli todennut: ”Huonosti teitte, kun lopetitte lakon. Sitä olisi pitänyt jatkaa, kunnes olisitte saaneet vallan käsiinne.” Eikä hän ottanut kuuleviin korviinsa Rovion selittelyä asiasta. (E. K. Louhikko. Teimme vallankumousta. Helsinki. 1943, s.174)

Suomen sosialidemokraattisen puolueen johto lähetti puolueen puheenjohtajan Kullervo Mannerin ja varapuheenjohtajan Karl H. Wiikin allekirjoittaman kirjeen Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen bolshevikkisiiven keskuskomitealle. Kirjeessä todettiin, ettei Suomen kansan keskuudessa ollut erimielisyyttä siitä, että Suomen valtiollinen itsenäistyminen piti toteuttaa välittömästi. Siinä pyydettiin tukea Suomen itsenäistymisen asialle neuvostohallituksen käsitellessä sitä.

Kirjeen toimitti henkilökohtaisesti Leninille Suomen sosialidemokraattisen puolueen johdon valtuuskunta (Kullervo Manner, Edvard Gylling ja Karl H. Wiik). Lenin otti valtuuskunnan vastaan 27.12.1917. Hän ilmoitti valtuuskunnalle kannattavansa kirjeessä esitettyä pyyntöä tukea Suomen itsenäistymisen asiaa neuvostohallituksen kokouksessa.

Kullervo Mannerin mukaan Lenin totesi: ”Tietenkin Suomesta tulee itsenäinen. Me bolshevikit emme vastusta sitä, vaan kuten tiedätte teemme kaikkemme auttaaksemme teitä.” (Lenin suomalaisten muistelmissa. Tampere. 1969, s. 13)

Seuraavana päivänä 28.12.1917 Lenin otti vastaan Suomen senaatin valtuuskunnan Carl Enckellin ja Karl Idmanin. Heidän kysymykseensä, kuinka neuvostohallitus suhtautui pyyntöön itsenäisyyden myöntämisestä Suomelle, Lenin vastasi, että kansankomissaarien neuvosto tunnustaa Suomen itsenäisyyden, jos Suomen senaatti tekee tästä virallisen pyynnön. Lenin vakuutti myös, että toimeenpaneva keskuskomitea tulee hyväksymään tämän päätöksen. (Enckell Carl. Poliittisen muistelmani I, Porvoo 1956, s. 170-171).

Joulukuun 30. päivänä 1917 kansankomissaarien neuvosto kokoontui Leninin johdolla kokoukseen, jossa oli käsiteltävänä myös Suomen hallituksen pyyntö neuvostohallitukselle tunnustuksen saamiseksi Suomen itsenäisyydelle. Seuraavana iltana kokous jatkui. Kansankomissaarien neuvoston sihteeri Bontsh-Brujevitsh ojensi illalla yhdentoista jälkeen Svinhufvudille asetuksen Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustamisesta. Kun Lenin sai tietää, että Suomen hallitusvaltuuskunta pääministeri Pehr Svinhufvud, Carl Enckell ja Karl Idman pyysivät ottamaan vastaan, hän poistui muutamaksi minuutiksi ja keskusteli valtuuskunnan jäsenten kanssa. Lenin kysyi Svinhufvudilta: ”Oletteko nyt tyytyväinen?” Svinhufvud murahti kiitollisuuden vakuutuksensa. (sama, s.173).

Suomen sosialidemokraattisen puolueen valtuuskunnassa Leninin puheilla käynyt Karl H. Wiik on todennut jälkeenpäin lehtihaastattelussa Suomen itsenäistymisestä: ”Pyydetty tunnustus annettiin muutamia päiviä Smolnassa käyntimme jälkeen. Senaatin lähetystön käynti oli antanut siihen muodollisen aiheen. Mutta myös meidän käyntimme vaikutti asiaan, vieläpä käsittääkseni ratkaisevastikin. Sillä bolshevikkien puolelta oli meille sosialidemokraateille nimenomaan vakuutettu, että ilman meidän suostumustamme he eivät tee Suomen asiassa mitään ja toiselta puolen he tekevät Suomeen nähden, mitä me neuvomme tekemään.”

Suomen itsenäisyyden tunnustaminen oli huipentuma Suomen kansalliselle vapaustaistelulle, muttei ratkaissut maamme sosiaalisia ristiriitoja. Niiden ratkaisutapa oli Leninin mielestä suomalaisten oma, sisäinen asia, joka heidän tuli selvittää ulkopuolisten siihen puuttumatta.

Tammikuun 7.-10. 1918 Lenin oli vaivihkaa Suomessa, Halilan parantolassa miettimässä Venäjän vallankumouksen tulevaisuutta. Silloin hän merkitsi päiväkirjaansa aiheita edelleen kehiteltäviksi. Halilassa Leniniä askarruttivat, kuten tekstiyhteydestä ja tilanteesta käy ilmi Suomeen liittyen kysymykset ”sortavien ja sorrettujen kansallisesta shovinismista” sekä ”miten ”valloitetaan” Venäjän sosialistisen neuvostotasavallan puolelle muut kansakunnat, joita isovenäläiset ovat tähän asti sortaneet”. Hän mietti tällöin ”pikkuporvariston loismaisuutta ja Suomen sosialidemokratian petturuutta”. (Lenin, 36,444)

Suomen työväenvallankumous ja Lenin

Samoihin aikoihin kun Lenin palasi Suomesta, tammikuun 10. päivän vastaisena yönä 1918, oli Suomessa työväenvallankumouksen valmistelu käynnissä Lenin totesi siitä: ”Vuosina 1905-1917 tuohon maahan, joka eroaa muista korkean kulttuurinsa, taloudellisen rakenteensa ja menneisyytensä puolesta, sinkosi kipinöitä siitä palosta, jota bolshevikkien on väitetty keinotekoisesti lietsoneen, ja me näemme, että siellä alkaa sosialistinen vallankumous.” (Lenin, 26,480)

Bolshevikit pyrkivät auttamaan Suomen vallankumousta mahdollisuuksiensa mukaan. Helmikuun 18. päivänä 1918 Lenin totesi: ”Olemme tehneet voitavamme, auttaneet Suomen vallankumousta, mutta nyt emme voi.”(Lenin, 26, 509).

Lenin korosti, että kunkin maan vallankumous oli kyseisen maan luokkaristiriitojen kärjistymisen tulosta ja sen kansan oli se suoritettava ilman ulkopuolisten puuttumista sen sisäisiin asioihin. Vallankumous ei ollut hänen mukaansa vientitavaraa. Sitä ei voinut siirtää väkivalloin pistinten nokassa maasta toiseen.

Lokakuun vallankumouksen innoittama työväen kansainvälinen solidaarisuus, proletaarinen internationalismi näkyi konkreettisena avunantona Suomen punaisille. Suomalaiset vallankumoukselliset saivat Leninin määräyksestä Neuvosto-Venäjältä leipäviljaa, sairaalajunanvaunuja, aseita. Aselaiva oli tuonut Saksasta suojeluskuntalaisille aseita jo marraskuussa 1917.

Pravdassa julkaistiin 30.1.1918 Suomen vallankumoushallituksen tervehdys Venäjän tasavallan kansankomissaarien neuvostolle. Lenin totesi, että siinä näkyi horjumaton päättäväisyys kulkea bolshevikkien kanssa yhdessä Internationaalin tietä.

Suomen vallankumouksen esimerkin perusteella Lenin korosti maaliskuussa 1918, että neuvostotyyppinen valta on osoittanut voimansa, kun se on levinnyt joka suhteessa niin erikoiseen maahan kuin Suomeen, missä ei ole neuvostoja, mutta valtiovallan tyyppi oli tässäkin tapauksessa uusi, proletaarinen.

Neuvosto-Venäjä solmi rauhansopimuksen Saksan kanssa 25.2.1918 vallankumouksen turvaamiseksi Pietarissa. Kaupungin kukistuminen oli ollut lähellä.

Maaliskuun ensimmäinen päivänä 1918 Pietarissa solmittiin maailmanhistorian ensimmäinen kahden sosialistisen – Suomen ja Neuvosto-Venäjän – hallituksen välinen sopimus ystävyyden ja veljeyden lujittamisesta. Sen lähtökohtana oli työläisten kansainvälinen solidaarisuus, molempien tasavaltojen itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus.

Vuoden kuluttua (19.3.1919) Lenin muisteli tämän Suomen punaisen hallituksen kanssa solmitun sopimuksen yhteydessä käytyjä keskusteluja. Hän sanoi kuulleensa silloin melko puhtaasti shovinistisia vastaväitteitä neuvosto-osapuolen tekemien aluemyönnytysten takia.

”Siellä nähkääs on hyviä kalavesiä, mutta te annoitte ne pois.” Nämä olivat Leninin mielestä sen laatuisia väitteitä, joiden johdosta hän totesi: ”Kun kaaputtaa muutamien kommunistien pintaa, niin paljastuu isovenäläinen shovinisti.” Tätä vastaan tuli Leninin mielestä taistella. (Lenin, 29, 177-178).

Lenin arvioi sotatilannetta: ”Mutta kun ei viittaa kintaalla tosiasioille, tietää, että saksalaisten torjumista Iso-Venäjällä, Ukrainassa sekä Suomessa haittasi vuoden 1918 helmikuussa eniten juuri meidän kotiuttamaton armeijamme. Se on tosiasia. Sillä se ei voinut olla pakenematta pakokauhun vallassa vieden mukanaan puna-armeijalaistenkin osastoja. …On pikimmiten kotiutettava armeija, sillä se on sairas elin, ja sillä välin me ryhdymme auttamaan Suomen vallankumousta.” (Lenin, 27,66).

Rauhansopimuksessa venäläisiä käskettiin siirtämään joukkonsa, Leninin mielestä, ilmeisen kelvottomat joukot pois Suomesta, mutta ei ollut kielletty viemästä aseita Suomeen.

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä 1918 Lenin sähkötti Pietarin työkommuunin komissaarineuvoston puheenjohtajalle: ”Odotamme Teidän puhelintiedotustanne vastaavasti, että vastoin neuvostoviranomaisten tahtoa Suomeen tunkeutuneet, vaikkakin vähälukuiset punakaartilaisosastot kutsutaan heti ja virallisesti takaisin. Vaadimme, että tästä tehdään Pietarin kommuunin komissaarineuvoston virallinen päätös.” (Lenin, 44,31).

Huhti – toukokuussa 1918 Suomen vallankumousyritys murskattiin ja yllämainittu punainen valtiosopimus menetti merkityksensä. Punaisen valtiosopimuksen mukaan Suomi olisi ollut itsenäinen sosialistinen tasavalta, jolla olisi ollut rauhanomaiset suhteet Neuvosto-Venäjään.

Lenin käytti esimerkkinä sitä, mitä oli nähtävissä Ukrainassa ja Suomessa: ”Ennen kuulumattomia petomaisuuksia ja verilöylyjä.” Kaikki tuo osoitti hänen mielestään, mitä työläisillä olisi edessään Venäjälläkin, elleivät he kykene puolustautumaan ja pysymään vallassa. (Lenin, 27,392). Leninin mielestä sivistysmaat antoivat näytteitä julmemmasta kansalaissodasta kuin se mitä oli Venäjällä. ”Siitä on todistuksena Suomi, Euroopan demokraattisin maa. Tämä maa kosti raaàsti ja säälimättömästi punakaartilaisille.” (Lenin, 28,67). Marraskuussa 1918 hän muistutti puheessaan yleisvenäläisen erityiskomission työtekijäin kokouksessa, että Suomen valkokaarti ei sumeillut ampuessaan työläisiä. (Lenin, 28,158).

Leo Trotski kirjoitti ”Siluety: Polititsheskie portrety” kirjassaan (s. 76-77):

”En muista, minä hetkenä saatiin tieto saksalaisten joukkojen maihinnoususta Suomeen ja alkaneesta suomalaisten työläisten murskaamisesta. Muistan, kuinka törmäsin Vladimir Iljitshiin käytävällä hänen työhuoneensa lähellä. Hän oli poikkeuksellisen kiihtynyt. En ollut nähnyt häntä sellaisena koskaan, en aiemmin enkä myöhemmin.

  • Kyllä, – hän sanoi, – ilmeisesti täytyy taistella, vaikka ei olekaan mitään millä taistella. Mutta muuta ei tällä kertaa ilmeisesti voi tehdä…

Tällainen oli Leninin ensireaktio sähkeeseen Suomen vallankumouksen kukistamisesta. Mutta jo 10-15 minuutin päästä, kun menin hänen luokseen, hän sanoi:

  • Ei, ei saa muuttaa politiikkaa. Meidän väliintulomme ei pelastaisi vallankumouksellista Suomea, vaan luultavimmin tuhoaisi meidät. Kaikella millä voimme autamme suomalaisia työläisiä, mutta emme luovu rauhan linjasta. En tiedä, auttaako se meidät nyt. Mutta se on joka tapauksessa ainoa tie, jota kautta pelastus on vielä mahdollinen.

Ja pelastus todellakin tuli tätä tietä.”

Lenin totesi vuonna 1918 Brestin rauhan yhteydessä, että sosialismin edut on asetettava korkeammalle kuin kansakuntain itsemääräämisoikeuden edut. Tämä Leninin ajatus täytyy ottaa siinä historiallisessa yhteydessä missä se on esitetty. Se esitettiin siinä yhteydessä kun Saksa hyökkäsi Puolan ja Baltian maiden kautta kohti vallankumouksen kehtoa, Pietaria. Lenin esitti tämän siitä näkökulmasta, että nyt eivät bolshevikit voineet Pietarista auttaa Baltian tasavaltoja ja Puolaa säilyttämään kansallista itsemääräämistään Saksaa vastaan, koska tämä merkitsisi sitä, että asetettaisiin koko alkanut sosialistinen vallankumous vaaranalaiseksi ja se mahdollisesti murskaantuisi kokonaan Saksan armeijan alle. Lenin lähti siitä, että tässä mielessä täytyy tuossa tilanteessa sosialismin edut asettaa korkeammalle kuin saksalaisten polkemien Baltian maiden kansallisen itsemääräämisoikeuden edut.

Mutta nythän myöhemmän historiantulkinnan myötä tätä Leninin kerran esittämää ja tässä nimenomaisessa yhteydessä esittämää ajatusta on sitten käännetty aivan päälaelleen. On nähty sillä tavalla, että sosialistinen maa, Neuvostoliitto muka omaisi oikeudet sosialismin nimissä polkea kansakuntien itsemääräämisoikeutta ja sillä tavalla muka sosialismin edut olisivat korkeammalla kuin pienten kansakuntien itsemääräämisoikeuden edut. Tämä on karkea Leninin ajatuksen väärintulkinta ja hänen ajatustensa vääristelyä, koska koko hänen kansallisuuspoliittinen ajattelunsahan lähtee juuri siitä että täytyy pyrkiä kansakuntien itsemääräämisoikeuden takaamiseen ja koko sosialismi-ajatus on juuri sitä että kansakuntien itsemääräämisoikeuden edut sosialismin kautta taataan. Eikä sosialismi voi suinkaan voi olla sellaista jolla niitä poljetaan. Tässä yhteydessä voi ottaa esiin myös sen Leninin ajatuksen kun hän sanoi että itse asiassa ihmiskunnan edistyksellisen kehityksen edut ovat korkeammalla kuin työväenluokan edut. Työväenluokan edut eivät Leninille olleet mikään pyhä ikoni mitä pitää kumartaa vaan jos työväenluokan etujen nimissä inhimillisen kehityksen etuja poljetaan, inhimillisyyttä poljetaan, niin silloin Lenin asettaa nämä inhimillisyyden edut korkeammalle.

Tuhannet suomalaiset punikit saivat poliittisen turvapaikan Neuvosto-Venäjältä Suomalaiset punakaartilaiset taistelivat neuvostovallan puolesta Venäjällä interventiojoukkoja ja valkokaartilaisia vastaan.

Heti Suomen kansalaissodan päätyttyä toukokuussa 1918 punaisten tappioon Lenin sanoi antavansa paljon rauhanteon nopeuttamisesta porvarillisen Suomen kanssa. Hän keskusteli useaan otteeseen Suomen tilanteesta myös suomalaisten punapakolaisten kanssa.

 

Lenin tajusi maailmanvallankumouksen etenevän odotettua ja toivottua hitaammin. Neuvosto-Venäjä tarvitsi vakiintuakseen hengähdystaukoa. Siksi täytyi luopua tilasta ajan voittamiseksi. Niin kauan kuin oli olemassa edes jonkinlaisia mahdollisuuksia säilyttää rauha tai solmia se Suomen, Ukrainan ja Turkin kanssa, joidenkin uusien alueluovutusten tai uusien menetysten hinnalla, Neuvosto-Venäjä ei saanut missään tapauksessa tehdä ainoatakaan tekoa, joka olisi voinut auttaa muiden maiden sotapuolueiden ääriaineksia. (Lenin, 27,351).

 

Kesällä 1918 Suomi aloitti saksalaisten välityksellä rauhantunnustelut Neuvosto-Venäjän kanssa Berliinissä. Neuvosto-Venäjän valtuuskuntaan kuului myös suomalaisten punaemigranttien edustus. Berliinin rauhankeskusteluissa suomalaiset vaativat ”luonnollisten rajojen saamiseksi ja kansallisuusaatteen vaatimusten mukaisesti” itäkarjalaisia alueita liitettäväksi Suomeen. Tämä yritys meni myttyyn.

 

Keväällä 1919 maailman katseet kääntyivät Suomeen. Lontoolainen The Times kirjoitti 17.4.1919: ”Jos katsomme karttaa, niin näemme, että paras tapa päästä Pietariin on Itämeri ja että lyhyin ja helpoin tie kulkee Suomen kautta. Suomi on Pietarin avain ja Pietari on Moskovan avain.”

 

Valkokenraali Judenitshin joukot etenivät muutaman kymmenen kilometrin päähän Pietarista. Se oli Neuvosto-Venäjän kannalta ratkaiseva hetki. Sen kohtalo riippui Suomesta. Mutta Suomi ei lähtenyt sotaan auttamaan valkokenraalia voittoon. Lenin pani tämän tyytyväisenä merkille.

 

Neuvosto-Venäjän hallituksen täytyi ottaa huomioon se tosiasia, että sen viereen oli muodostunut lopullisesti porvarillisia kansallisia tasavaltoja. Lenin piti ensiarvoisen tärkeänä rauhanomaisten ystävyyssuhteiden solmimista naapureiden kanssa. Ensimmäisenä allekirjoitti välirauhan ja sitten myös sopimuksen Eesti. Lenin perehtyi tarkkaan neuvottelujen kaikkiin yksityiskohtiin, pyrki poistamaan kaikki tarpeettomat esteet ja ehdotti menemistä merkittäviin myönnytyksiin rauhan saamiseksi.

 

Rajajoella aloitettiin aseleponeuvottelut 12.4.1920, mutta ne katkesivat 24.4. Viisi päivää sen jälkeen O. Näre, alias Otto-Ville Kuusinen, lähetti entiselle opiskelukaverilleen pääministeri Rafael Erichille Suomen ja Venäjän rauhatekoa koskeneen muistion. Siinä hän painotti, että oli turha toivoa Venäjän neuvostotasavallan kukistamista asevoimin. Siten porvarillisen Suomen ja sosialistisen Venäjän edut olisivat niin pitkälle yhteen sovitettavissa että rauha sillä pohjalla

voitaisiin solmia sekä alkaa rajoitettu taloudellinen vuorovaikutus molempien maiden välillä.

Kuusinen tähdensi muistiossa erityisesti sitä, että Suomen joutuminen paitsioon kauppayhteyksissä Venäjän kanssa olisi joka tapauksessa Suomen kapitalistisen kansantalouden elinvoimalle musertava isku, josta koituisivat arvaamattomat vauriot koko kansalle.

 

”Toiset kauppavieraat, jotka tänä vuonna ennen Suomea käyvät käsiksi Venäjän markkinoihin, tuskin myöhemmin luopuvat erikoisoikeudestaan suomalaisten eduksi, ja käsittämätöntä on,

mistä Suomen kapitalismi sitten hakisi korvausta naapurimaassa menettämilleen markkinoille, naapurimaassa, joka on luonnonaarteiltaan Euroopan rikkain ja väkiluvultaan suurin.”

 

Muistiossa todettiin Venäjän tarvitsevan kauppateitä länteen. Se tarvitsi myös sellaisia teollisuus- ja maataloustuotteita, joita Suomi voi valmistaa vientiä varten tai hankkia muualta Venäjälle myytäväksi. Lisäksi Venäjä tarvitsi itse rauhantilan tosiasiaa. ”Tavalla tai toisella, joko Suomen kautta tai sivu Suomen, löytänee maailmanhistoria uransa”, päätti Kuusinen muistionsa. (Hodgson John H. Edvard Gyllin ja Otto W. Kuusinen asiakirjojen valossa 1918-1920, s.141-153).

 

Tilanne oli kuitenkin mutkikas. Toukokuun alussa 1920 Lenin sai Eestistä sähkeen Gukovskilta. ”Sattumalta saamieni täysin luotettavien tietojen mukaan Suomi on tehnyt viime päivinä voimallisesti sotilaallisia valmisteluja hyökkäykseen valmistautuen”. Litvinov lähetti samanlaisia

varoituksia. Lenin lähetti nämä tiedot Pietariin sotilasjohdolle ja puoluejohtaja Zinovjeville. (Lenin. Polnoje sobranije sotshinenii, osa 51, s.194, ven.).

 

Kesäkuun alussa 1920 Lenin keskusteli Sirolan ja Gyllingin kanssa yleensä Karjalasta ja Karjalan Työkansan kommuunin perustamisesta. Tästä sivusta historiassa on erinomainen esitys Markku Kangaspuron teos ”Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920-1939. (Helsinki 2000).

 

Venäjällä olleiden suomalaisten vasemmistolaisten Vapaus-lehti kirjoitti 5.12.1920: ”Suomen työväenluokan ja varsinkin sen vallankumouksellisen osan tehtäväksi jää nyt edelleenkin kehittää toimintaansa asettamansa päämäärän saavuttamiseksi – Neuvosto-Suomen synnyttämiseksi, joka rinnan Neuvosto-Venäjän kanssa tulee kuulumaan yleismaailmalliseen neuvostotasavaltaan.”

 

Saksa ja Suomen sisällissota

 

Saksan valtakunnankansleri pyysi jo 6.8.1914 Tukholman suurlähetystöltä selontekoa mahdollisuuksista tehdä Suomesta puskurivaltio. Pääesikunnalle 9.9.1914 lähettämässään muistiossa hän suositteli rajamaiden kansojen irrottamista Venäjästä ja niiden ottamista Saksan suojelukseen.

 

Svinhufvud evästi jo marraskuussa 1917 Saksaan lähettämäänsä senaattori Hjeltiä: ”Järjestä asia niin, että saksalaiset tulevat tänne, muuten emme pärjää.” Equality laiva toi aselastin suojeluskuntalaisille Saksasta. Suomalaisia jääkäreitä koulutettiin Saksassa. Se oli maanpetoksellista toimintaa.

 

Sotaakäyvästä Saksasta nähtiin, että bolshevikkien valta oli jäävä varsin lyhytaikaiseksi. Siksi saksalaiset patistivat Suomen porvarillista senaattia hakemaan Suomen itsenäisyyden tunnustamisen Leninin bolshevikkihallitukselta, kun tilanne oli vielä otollinen. Senaatin valtuuskunnan oli tähän taivuttava, jotta muut valtiot tunnustaisivat Suomen itsenäiseksi.

 

Kirjeessään professori Georg von Wendtille (25.8.1945) Paasikivi korosti, että Svinhufvudin matka Pietariin joulukuussa 1917 johtui siitä, että sekä Saksan että Ruotsin hallitus ilmoittivat suomalaisille – Paasikivi itse oli silloin Tukholmassa näissä asioissa – edellytyksenä Suomen itsenäisyyden tunnustamiselle olevan, että suomalaiset saisivat Venäjältä itsenäisyytensä tunnustetuksi. ”Asia oli muuten sovittu bolshevikkien kanssa – sen ilmoitti sekä Berlin että Ruotsin kuningas lähetystölle, jonka jäsen minä olin. Sen johdosta vaadimme Svinhufvudin järjestämään asian Leninin kanssa”, Paasikivi kirjoitti.

 

Mielenkiintoinen on Mannerheimin rooli tässä suurvaltapoliittisessa palapelissä. Lenin oli vuonna 1905 palatessaan Venäjälle asunut Tukholmassa suomalaisen pankinjohtajan kreivi Mannerheimin luona, jonka Bobrikov oli vuonna 1903 karkottanut Suomesta muiden suomalaisten ”vaarallisten” isänmaanystävien joukossa.

 

Tämä Mannerheim oli ”valkoisen kenraalin” veli. Noina vuosina tuo kenraali palveli ”uskossa ja totuudessa” Nikolai Toista Pietarissa, ja samaan aikaan hänen veljensä, pankin johtaja, ja tämän vaimo, laulajatar, auttoivat hartaasti ”venäläisiä vapaustaistelijoita”. Suomalaiset patriootit kieltäytyivät palvelemasta Tsaarin armeijassa. (V. M. Smirnov. Leniniä tapaamassa Suomessa. Muistelmia Vladimir Iljitsh Leninistä. 1. osa, s. 414. Petroskoi 1958).

 

Kansainvälisessä katsannossa Mannerheim valkokenraalina ja tsaarinvallan uskollisena kannattajana kävi Venäjän kansalaissotaa Suomen maaperältä. Tavoitteena oli bolshevikkivallan kumoaminen Pietarissa ja tsaarinvallan palauttaminen. Hän kirjoitti helmikuun 21. päivänä 1918 veljelleen Johanille saksalaisten hyökkäyksen takia: ”Pelkään vain, ettemme ehdi Pietariin ennen heitä.” Mannerheim ei tavoitellut ensisijaisesti Suomen itsenäisyyttä, vaan pyrki Leninin ja bolshevikkien kukistamiseen. Esinäytös siitä oli Tampereen verilöyly ja työläiskaupunginosien tuhoaminen.

 

Hannu Sepponen on Juuso Salokosken kanssa päätellyt, että Berliinin näkökulmasta Mannerheim kuului vihollisleiriin, koska hänen liittolaisiaan olivat venäläiset valkokenraalit ja heitä tukeneet entente-valtiot. Saksalle oli tärkeää, ettei Mannerheimia saanut päästää Pietariin kukistamaan bolshevikkihallitusta. Saksan edun mukaista oli, että Mannerheim joutui sotimaan Suomen maaperällä.

 

Saksalaiset joukot laskivat maihin Hangossa huhtikuun 3. päivänä ja Loviisassa 7. huhtikuuta.

Saksan Itämeren divisioonan komentaja kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz kirjoitti muistelmissaan ”Toimintani Suomessa ja Baltian maissa” (WSOY 1920) siitä, kuinka Helsingissä jäihin jäätyneen venäläisen laivaston Hankoon lähettämien edustajien kanssa tehtiin sopimus, että se mereltä päin pääkaupunkia vastaan tehdyssä hyökkäyksessä pysyisi puolueettomana, mutta saisi siitä hyvästä myöhemmin loitota Kronstadtiin. Sen johdosta saattoi amiraali Meurer sittemmin tukea maitse tehtyä hyökkäystä ja tunkeutua Helsinkiin samanaikaisesti Itämeren divisioonan kanssa. Myös venäläisten tykit tehtiin toimintakyvyttömiksi.

 

Punakaartin sota oli tuhoon tuomittu ja Suomesta oltiin tekemässä Saksan vasallivaltiota. Mutta Saksa romahti maailmansodassa. Brittien auttaman Muurmannin legioonan Suomen vapautusretkestä ei siinä tilanteessa enää tullut mitään. Britit pelästyivät punaista vaaraa.

 

Vuoden 1918 sota oli punakaartilaisten vapaussotaa siinä mielessä, että he taistelivat keisarillisen Venäjän palautuspyrkimyksiä sekä myös saksalaisia maahantunkeutujia vastaan Suomen kansallisen itsemääräämisoikeuden puolesta.

 

Suomen itsenäisyys pelastui sen ansiosta, että keisarin Saksa romahti.

 

Kun lasketaan pelkästään kummallakin puolella taistelleiden kansallisuus, niin punainen puoli oli suomalaisempi. Esimerkiksi Tampereen taisteluissa oli punaisten puolella venäläisiä yhtä vähän kuin valkoisten puolella ruotsalaisia.

 

Tarton rauhan merkitys

Tarton rauha oli Suomelle varsin edullinen. Se avasi maallemme pääsyn valtamerelle. Ongelmakohdaksi tosin jäi hiertämään Itä-Karjalan asema. Paasikivi piti 1946 Tarton rauhaa Suomelle jopa ”kohtalokkaana menestyksenä”, sillä Suomessa ei 1920 ymmärretty, että mitä kauemmaksi Kannaksella raja olisi voitu asettaa Pietarista, sitä suurempi oli Suomen mahdollisuus säilyttää itsenäisyys. ”Rajajoen raja kelpasi saman valtakunnan eri alueiden rajaksi, mutta se ei kelvannut kahden itsenäisen ja vieraan valtakunnan rajaksi, sillä se oli liian lähellä suurta Leningradin kaupunkia.”

Lenin arvioi Tarton rauhaa 1921 maailmanpoliittisesta näkökulmasta. Hänen mukaansa jokaisen rauhansopimuksen yhteydessä käytiin taistelua, johon porvarilliset suurvallat osallistuivat kulissien takana. Kun allekirjoitettiin rauhansopimukset Latvian, Suomen ja Puolan kanssa, niin kullakin niistä oli hänen mielestään selkänsä takana ulkovaltoja, jotka ohjasivat niiden kättä. Ja bolshevikkien oli solmittava nuo sopimukset siten, että ne toisaalta olisivat mahdollistaneet porvarillisten tasavaltojen olemassaolon ja toisaalta olisivat olleet neuvostotasavallalle edullisia maailmandiplomatian kannalta.

Kommentteja ei voi kirjoittaa.